Ensimmäiset kaksi kuukautta

Tänään on kulunu tasan kaks kuukautta siitä, kun seisoin juna-asemalla ekaa kertaa heiluttamassa heippoja armeijaan astuvalle poikaystävälleni. Miten nää kaks kuukautta sitten on sujunu? Hyvin. Sujuvasti. Nopeasti. Normaalisti.

Mä oon siitä onnekas, että mulla alkoi itelläkin koulu pari päivää Miikan armeijaan lähdön jälkeen, joka oli siis ihan uus juttu mullekin. Alotettiin siis ihan kokonaan uudenlainen arki molemmat. Nyt, kun mun päivät täyttyy koulusta, koirasta ja kodinhoidosta en oikein osaa kaivata tänne ees toista ihmistä - niin karulta kun se kuulostaakin. Kun ei oo eläny toisen kanssa tietynlaista arkea, ei sitä toista osaa kuvitellakaan siihen häärimään.

Oon jo aiemmin maininnu, että meille on Oivan kanssa muodostunut todella hyvä ja tarkka rutiini meidän päiviin, mikä on jouduttanu esim. Oivan sisäsiistiks oppimista varmasti huimastikin. Vaikka koira joutuukin olemaan 4-7tuntia päivässä yksin, niin meidän "uusi elämä" on vaikuttannu siihenkin ainoastaan positiivisesti. Toisaalta myöskin; en tiedä kyllä mitä tekisin, jos Oivaa ei olis, vaikka koulussa kävisinkin! Siitä on mulle aivan älyttömän suuri ilo ja seura, vaikka monesti joudunkin hääräilemään omia asioitani myös iltaisin.

Tietenkään tää aika ei oo ollu pelkkää ruusuilla tanssimista, enkä todellakaan oo koko ajan nauttinu yksinolosta niinkun ennen armeijan alkua vähän naiivisti ajattelin. Toki moni nyt on monta asiaa joista iloitsen ja oon periaatteessa kiitollinen tästäkin mahollisuudesta elää hetken yksinkin. Ei oo pakko siivota, laittaa ruokaa tai pukee päälle (tää on mun uus lemppari :-D) jos ei jaksa/halua. Loppujen lopuks kuitenkin tää alku aika on ollu mulle vaikeempaa kun olin kuvitellu. En itke joka ilta itteeni uneen, en pommita Miikaa viesteillä enkä masentele kotona, mutta välillä tulee henkisesti tosi raskas olla...

Vaikeinta mulle on ollu tajuta, että vuosi on tosi pitkä aika. Mä en voi tuudittautua siihen ajatukseen, mihin monet mun tilanteessa olevat tai siellä kasarmilla kärsivät, että tää on vaan väliaikasta. Tietenkään mikään ei kestä loputtomiin, mutta Miika käy armeijan Porissa, Kansainvälisissä valmiusjoukoissa, josta suuri prosentti lähtee vuoden palvelusajan jälkeen rauhanturvaajaks. Mä tiesin jo monta vuotta sitten faktat ja todennäköisyydet tälle tulevaisuudelle ja oon asennoitunu niihin, mutta silti todellisuus kuitenkin iski muhun jossain määrin melko lujaakin. Pari päivää sitten Miika sano ensimmäisen kerran ääneen, että "Vuoden päästä voin olla jo Libanonissa." ja vaikka se ei tullu yllätyksenä tai järkytyksenä, niin se iski mua suoraan päin kasvoja kyllä. Viime päivinä oonkin mietiskelly vaan sitä, montako päivää se TJ oikeesti onkaan...

Huomenna Miika tulee kuitenkin taas lomille yhden viikonlopun tauon jälkeen. Lomat on armeijassa sekä paras että huonoin asia. Viikonloppu menee aina ihan kauheen nopeasti! Onneks niitä viikonloppuja on kuitenkin tuolla Skvj:ssä tosi paljon, niin eiköhän niihenkin totu! :-)

Eli, armeija-aika ei oo mulle mitään elämäni parasta aikaa ollu ainakaan toistaiseks, mutta ei myöskään missään tapauksessa huonointa! Mä oon tosi kiitollinen siitä, että Miika on päässy toteuttamaan haaveitaan, sekään kun ei oo ollu aina ihan itsestäänselvää ja vaikka välillä meinaakin epätoivo iskeä, niin oon silti luottavaisin mielin ja koitan nauttia tästä uudenlaisesta arjesta mahdollisimman täysin rinnoin!